Teollisuustyöpaikkojen häviäminen Suomesta

Metalliliiton tutkija Timo Eklund piti erittäin hyvän alustuksen, muutaman dian kera, kiitos hänelle. Alustuksen jälkeen pohdittiin eri vaihtoehtoja ja onko niitä. Puheenjohtajana teemaryhmässä toimi Olavi E. Kokkonen ja muistiinpanoja teki Matti Pietilä.

Lyhennelmä alustuksesta:

Laman aikana vuodesta 2008 tähän päivään on kadonnut noin kuusikymmentä tuhatta työpaikkaa, lähinnä metalli ja puunjalostusalalta. Suurimpana syynä on metsä- ja kännykkäalojen rakennemuutos, muukin teollisuus ala on mennyt alaspäin. Myös muissa teollisuusmaissa työpaikkoja on hävinnyt. Suomessa alas meno on ollut rajumpaa.

Tällä hetkellä näyttää yksinkertaisesti, että meidän tekemät tuotteet eivät vaan mene kaupaksi maailmalla ja jos meneekin, niin ne on myytävä aika halpaan hintaan, joka vaikuttaa väistämättä työllisyyteen. Esimerkkinä laivateollisuus, josta on menetetty isoja tilauksia. Hienot risteilijät, joista metallimiehet voivat olla ylpeitä osaamisesta ja ammattitaidosta, on kuitenkin jouduttu myymään alihintaan. Risteilijöitä on liikaa, kun ei ole asiakkaita matkustamaan.

Yhtenä syynä voi pitää epäedullista tuotantorakennetta, meillä on tehty paljon alenevan kysynnän ja hintakehityksen tuotteita.

Myyntimiehet eivät ole osanneet vainuta oikeaa aikaa ja muutenkin ovat olleet aika laiskoja tarjoamaan tuotteita.

Kilpailukyky on kunnossa, mutta niin sanottu reaalinen kilpailukyky on kuitenkin heikentynyt, jonka takia Suomi on menettänyt asemiaan muihin teollisuusmaihin verrattuna.

Tästä johtuen hyvinvointivaltion rahoitus on vaikeutunut. Näillä johtopäätöksillä Suomen selkäranka on katkeamassa, teollisuus ei tarjoa enää työtä käytännön ihmisille, eikä suorittavan työn tekijöille.

Aiemmin vientituloilla rahoitettiin hyvinvointivaltiota, nyt korkeamman palkkatason työt ovat valumassa muualle ja tänne jää vain alemman tulotason työt. Tämä aiheuttaa verotulojen pienemisen.

Toisaalta teollisuus ei investoi Suomeen vaikka hallituksen toimet ovat painottuneet juuri investointien helpottamiseen. Osa-alueita, joihin pitäisi panostaa kiireesti, ovat tutkimus ja koulutus, energiapolitiikka, logistiikka ja rakenne muutospolitiikka. Myös työelämän hyvinvointi ongelmiin olisi satsattava enemmän.

Keskusteluja:

Eklundilta kysyttiin maailmanlaajuisesta IndustriAll liitosta ja sen mahdollisuudesta auttaa halvemman palkan maita pääsemään samaan tasoon ansioissa. Timon mielestä se on pitkän tähtäimen tavoite, mutta eri maiden liittojen pitää itse olla aktiivisia jäsenhankinnassa kuin muissakin asioissa, valtiot toimivat kuitenkin eri tavalla ja Suomen tavat eivät suoraan sovellu johonkin toiseen paikkaan.

Jatkokysymys aiheeseen oli, jos muiden maiden palkat nousevat, saadaanko menetetyt työpaikat takaisin. Tutkijan mielestä ei ainakaan heti johtuen investointien puutteesta, pitkällä ajalla niin voi käydä, se vaatii vaan vuosikymmeniä.

Seuraava kysymys koski irtisanomisen helppoutta Suomessa voisiko siinä olla syy työpaikkojen häviämiseen? Tähän oli selvä vastaus, jos tuotteet eivät ole kysyttyjä, se on aivan sama sanotaanko Suomessa irti vai jossain muualla. Pitää pystyä nopeammin muuttamaan artikkeleita mitä kaupataan.

Kysyttiin Suomen työajasta muihin maihin verrattuna, onko se lyhempi? Suomi sijoittuu vertailussa Saksaan, Ranskaan ja pohjoismaihin nähden samaan työaikaan. Sillä ei voi selittää työn katoamista. Usa.ssa tehdään kuitenkin kaikkia muita vertailumaita pitempiä työpäiviä. Kehittyvissä maissa sen sijaan tehdään enemmän työtunteja, mikä aiheuttaa työn menemisen niihin maihin.

Ammattiyhdistysliikkeen keinot ovat rajalliset. Kuitenkin sitä kritisoitiin niin tutkijan kuin kuulijoidenkin taholta, että enemmän olisi puututtava tilanteeseen, eikä vain tyytyä omistajien yksinpäätäntä valtaan omaisuudestaan. Yhteiskuntavastuuta peräänkuulutetaan yrityksiltä lisää.

Johtopäätös lopuksi oli, että tulonjako pääoman ja työväestön välillä on muuttunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pääoma on selvästi voitolla tässä, mihinkä ammattiliittojen olisi tartuttava vahvemmin.

Olavi E. Kokkonen